Ystäväni Jack Sparrow

Oon onnellinen ja kiitollinen. Vahva. Ja tänään hyvin hämmentynyt ja sekavakin. Tiedän mitä haluun, mut en jaksais millään odottaa. Oon aikalailla kaikki-mulle-heti-persoona. Tekee oikeestaan tosi hyvää, ettei aina saa kaikkea heti. Mun pinnan pituus on kasvanut huippupaljon, oon (joissain tilanteissa) järkevämpi ja aikuisempi. Eli kohti parempaa joka päivä. Elämä on opintomatka.

Heräsin aamulla liian vähän nukkuneena. Takana oli yö Helsingin sykkeessä. Tein jotain, mistä mulle tuli itelleni kaamee olo. Vaihdoin kavereita kesken yön. Vaihto ei oikeestaan ollut millään tavalla onnistunut, vaihdoin ihanan seuran diivaseuraan. Siinä suht selvinpäin menoa katellessani totesin, että diivakaverini on suht vihattu tai ei ainakaan kovin pidettyä seuraa monen mielestä. Ite en oo koskaan oikeestaan miettinyt, ettenkö pitäis tästä henkilöstä. Tai, no joskus joo. Jonkun vähän älyvapaan tempauksen yhteydessä, mutta perustasolla oon mieltänyt ko henkilön kaverikseni.
Tutun tuttu kysyi multa frendistäni. Avasi jutun kysymällä 'onko toi sun kaveri?'. Vastasin siihen, että en oo varma haluanko vastata kysymykseen. Siihen tuttuni ystävä tokaisi, että jos joku on sun kaveri, sun pitää seistä sen rinnalla. Välillemme aukes ehkä illan mielenkiintoisin keskustelu (otetaan huomioon, että koko ilta oli keskustelujen osalta erittäin flopannut).

Mun mielipide on, että jokainen vastaa itse omista teoistaan. Jos tyrit jotain, ei se oo sun kavereiden vika. Jos käyttäydyt vaikka kännissä kuin täys ääliö, ei sun kavereiden tarvii siitä kantaa vastuuta. Kaverin asema musta ois kyl huomauttaa epäasiallisesta käytöksestä. Sama henkilö voi esim. selvinpäin olla tosi loistava tyyppi, kännissä täysin katastrofi. Tää mun diivakaveri on jotain sinne päin.
Jollain tasolla kaverin rinnalla tulee seistä. Must on ok kritisoida, mutta jos nyt otetaan esimerkiks vaikka et jotain mun kaveria sorrettais jossain asiassa niin kyl mä olisin sen puolella. Jos joku on sun kaveri, must se pitäis pystyy sanomaan ääneen. Heikot valitsee kaverinsa tilanteen mukaan.
Tiedän aika montakin tyyppiä, jotka vaihtelee kaveripiirii oman egonsa ja imagonsa buustaukseen. Se on must vähän lame, mut toisaalta ymmärrettävää. Kyl mäkin hengaan toisten kans mielummin kuin toisten; näyttäydyn tietyis tilanteis ja paikois tietyssä seurassa. Esimerkkinä nyt vaik se, etten ottais mun työhön liittyvään illanviettoon messiin jotain materialismivastaista hippikaveria, joka ei arvostais Kämpin baaria työkaverieni kantapaikkana alkuunsakaan. Mut must tällanen kertoo lähinnä tilannetajusta.

Kokonaisuudessaan meidän illanvietto eilen oli ihan ok. Jossain vaiheessa vituttava, ja meinasin jopa alkaa negailemaan niin illalla kuin seuraavana aamunakin. Onneks positiivisuus kumpus jostain. Kaikesta oppii; on kokemuksia ja hyviä kokemuksia. Ei huonoja kokemuksia. Miestarjonta floppas. Mul on nyt jo hetken aikaa ollu törkee haku pääl ja se rassaa mua lähinnä henkisesti. En sano, et haluisin tässä ja nyt heti hyppää suhteeseen mut must ois kiva tutustua johonkin uuteen ja mielenkiintoseen ihmiseen. Ois kivaa jos ois aina jotain, mitä vähän odottais. Viestiä tai näkemistä. Se fiilis et 'hei täst voi ehkä tulla joskus jotain', on ihan paras. Elämä tuntuu rullaavan sillon nopeemmin ja sujuvammin. Saa energiaa elämän joka osa-alueelle.
Mä en tykkää enää pahemmin miettii menneitä. Mut välil sitä eksyy miettiin niitäkin. Ehkä mä oon jollain tavalla toiveikas joskus. Et nyt kun tässä ei oo ketään mielenkiintosta sinäänsä kehissä (no joo pari, joilla saattaa olla jotain potentiaalia jossain vaiheessa) niin yritän hamuilla sitä mielenkiintoa elämääni sitten menneestä. Tossa jokin aika sitten kirjoitin yhestä miehestä, jonka tapasin kadulla. Kirjotin siitä, kuinka se ihminen ja tapaaminen pysyy aina mun mielessä. No, mä nään sen miehen huomenna. Mul ei oikeestaan oo mitään odotuksia, mut must on hienoo nähä se. Se odotti mun säätöjä liian pitkään mut nyt se on vissiin ihan oikeutetusti edennyt elämässään ilman mun vaikutusta mihinkään. Kun puhuin sille, et ois kiva nähä, arvasin et se suostuu siihen. Mitä en arvannut, tai en olettanut et se sen mulle kertois, oli, että sillä on treffit edeltävänä päivänä. Ei siinä mitään, mä meen näkeen sitä ihan kaverina. Jotenkin sen sanat vaan avas mun silmät et ei se aio eikä sen pidäkään venaa mun oikkuiluja. Meil on yhteistä historiaa, saa nähä herättääkö jälleennäkeminen mitään tunnetilaa.

Tapasin joulukuussa yhen ihmisen, jolla oli mun elämään etenkin näin jälkikäteen mietittynä mullistava vaikutus. Mun varmaan pitäis kirjottaa ihan oma lukunsa koko tapahtumavyörystä, jonka tän henkilön tapaaminen sai aikaan. Tai tuntuu vaa hassulta kuvailla koko hommaa mullistavaks ilman, että avaa asiaa kokonaisuudessaan. Mut ihan sama. Pitäis varmaan tehä joku miellekartta, et muistaisin joka yksityiskohdan, joten kirjotan tästä henkilöstä ja tapahtumaketjusta vähän tiivistetymmin.
Tapasin tän tyypin loistavasti alkaneen ja vähän huonosti päättyneen illan aikana. Me oltiin kahdessa samassa baarissa samaan aikaan, itseasiassa tietämättäni oltiin mun kavereiden kanssa samassa porukassa, johon tääkin henkilö kuului. Se porukka oli vaan niin iso, et en sillon jostain syystä hahmottanut yhteenkuuluvuutta; jengi oli suht levittäytynyt ympäriinsä.
Olin tälle loppupeleissä ihanalle ihmiselle aluks aika karu. Se oli must sinä iltana ihan törkeen rasittava. Nyt kun mietin, en oo varma et oliks 'vika' mussa vai siinä ('vika', eli se, että koin sen rasittavaks). Sinä iltana olin bongannut yhen äijän, jonka oon itseasias bongannut jo pari vuotta sitten jostain baarista. Tän bongauksen kanssa en oo koskaan tehnyt yhtään mitään sen edistyksellisempää ku vaan jutellut, mut se on must tosi persoonallisen näkönen ja siks muistan sen (mul on yleensä maailman huonoin ihmismuisti, joten tää kertoo jotain et muistan jonkun kahen vuoden takaa). Mä ilmeisesti skumppahuuruissani elättelin toivoo tän bongauksen pokaamisesta ja tää ihanan rasittava tyyppi sabotoi parhaansa mukaan mun yritystä. Kaiken kukkuraks paljastu, et ne on frendejä keskenään. Tää oli ehk syy miks mua ketutti sinä iltana. Ja sekin kyl et mun paras kaveri lähti väärän henkilön kanssa kesken illan pois ja jätti mut baariin sellaseen seuraan, jossa en ois halunnut olla (noniin tässä tullaan tohon alun aiheeseen et kenen kanssa haluut näyttäytyy).

En tiedä missä välissä olin ehtinyt lisätä tän sabotoijan mun Facebook-kaveriks. Mä en pahemmin muuta tehny ku tiuskinu sille illan aikana, mut like there's a reason behind everything aamulla tsekkasin et mul oli uus fb-frendi. Sit iski hmm morkkis tai jonkin sortin katuma. Miks mä olin käyttäytyny sille sillei? Mikä pointti siin oli et olin tiuskinu ihmiselle, jota en yhtään tuntenut. Selasin vähän sen Facen profiilii, luin sen statuspäivityksii (jotka oli pitkälle sarkastisen hauskoja, ironisia) ja löysin sen blogin. Tsekkasin vähän sen blogiakin, en ihan päässy kiinni sen elämäntilanteeseen tai mihinkään muuhunkaan mut sen kirjotukset sai mut ajattelemaan. Sil olikin jotain korvien välissä. Se ei ollutkaan vaan Jack Sparrown olonen äijä, se olikin paljon kapasiteettisempi. Itseasiassa nyt mietittynä en yhtään yhdistä tätä tyyppii Jack Sparrown fiktiiviseen hahmoon. En ees muistanut, et olin nimennyt sen Sparrowks sinä iltana. Mut tää nimitys tuli mun mieleeni kun viime viikolla törmäsin yhteen tyyppiin johon olin tän Jackin tapaamisillan aikana myös törmännyt. Se tyyppi sai hymyn mun huulille kysymällä et kävinkö kahvilla sen Jack Sparrown näkösen miehen kanssa. Alkuun mietin et kenen, sit mul sytytti. Aa se.

Käytän tästä ihananrasittavasta sabotoijasta nyt nimeä Jack. Menee niin kauheen sekavaks puhuu 'se'-termillä kaikista. Noniin, eli siis musta ja Jackista oli tullu fb-kavereita ja mul oli morkkis omasta käytöksestäni sitä kohtaan. Mä taisin mennä puhuun sille jotain niinkin villisti ku chattaamalla; (toivonmukaan) pahottelin tiuskimistani. En muista ihan tarkalleen miten keskustelu eteni, mut sovittiin kahvit. Mä en kelannu mitään muuta ku et käyn face-to-face pahottelemas käytöstäni, siks jotenkin halusin iteltäni pahan olon mahdollisimman pian pois ja ehdotin heti seuraavaa päivää kahvihetkelle. Siis jotain niin ei-mun-tapaista. Mä en ikinä pyydä ketään kahville saatikaan nopeella aikataululla. Yks semi potentiaalinen jätkä on kesäst saakka pyytäny mua kahville ja vieläkään en oo niin pitkälle sen kans edenny. Kelasin jahkailuu tän kesä-äijän kans ja varmaan siks mietin hoitavani Jackin näkemisen nopeesti vaan alta pois.
Me käytiin kahvin sijaan yhillä mun entises duunipaikassa yhessä baarissa. Siel oli onneks vaan pari tuttuu sillon ja mul on siel aina suht rento fiilis. Ehkä tän asetelman pohjalta mulle jäi ihan hyvä kuva Jackista. Tajusin et sil on hyvä tyylikin. Se oli aika väsynyt ja vähän damagessa mut silti piristävää seuraa. Ja sillon kun se hymyili (ei kovin usein) niin se oli tosi söpö.
No siinä sit käytiin kahvilla ja leffassa ja näin. Mä aloin lukeen sen blogii. Ja aloin fiilaan sen ajatuksii ja kirjotuksii ihan tosi paljon. En millään tajunnut et mies voi ajatella niin monitasoisesti asioista ja näyttää silti muultakin kuin Esko Valtaojalta. Siinä missä monen muunkin miehen, niin myös Jackin päänsisältö ainakin blogin perusteella koostu jossain määrin tissijutuista ja noin, mut se on ihan ok. Must tissit on kiva juttu. Aloin yhtäkkii oleen tosi hyväl tuulel koko ajan. Juteltiin Jackin kanssa joka päivä. Mul oli sellanen energinen olo. Tuntu et elämä oli kepeetä. Kaikki rullas koko ajan vaan paremmin, mä kykenin mihin vaan. Mitä enemmän tutustuin Jackiin, sitä enemmän halusin tuntee sitä lisää. Oon, ainakin ollut, addiktiluonne ja must tuntu et jossain vaiheessa Jackista tuli mun huume. En sanois pakkomielle, koska Jackin tapailun aikaan mul oli energiaa ihan joka asialle, ei vaan yhdelle pakkomielteisesti.
Niinkuin huumeista yleensäkin, sain Jackista vierotusoireita. Jos siitä ei kuulunu, aloin kyttäämään kaikkea. Mietin jatkuvasti et millon saan mun seuraavan annoksen. Aloin kelaamaan et yrittääkö joku katkaista mun käytön tai mikä pahempaa; yrittääkö joku viedä multa mun huumeen. Aloin seota, vähän niinkun jokainen narkkari vierotusoireissaan. Käyttäydyin vastoin mun persoonaa. Tein asioita, joita en todellakaan yleensä tekis. Joku saattaa kamapäissään tehä jotain, mitä ei normaalisti menis tekemään. Vaik kun vierotushorkka on päällä ja kamaa on saatava, niin nisti voi moraaliaan vastaan varastaa, jotta sais annoksensa.

Luulin et mulla oli Jackia kohtaan tunteita, jotka sai mut käyttäytymään niin. Kai mulla jotain tunteita olikin, mut nyt kun nään menneen kokonaisuutena, ymmärrän, et pelkäsin menetystä. Pelkäsin, et kaikki se hyvä, jota Jackilta sain, loppuis. Oikeesti 'kaikki se hyvä' ei todellakaan ollu vaan Jackilta. Kaikki hyvä oli siitä, et olin alkanut kelaamaan yleisellä tasolla positiivisesti. Olin avannu silmät niille asioille, joita ennen olin kattonut sumennuslasien kautta. Tottakai alunperin Jackin tapailu oli saanu mut positiiviseks ja meidän keskustelut oli herättäny mun mieltä ottamaan sumulasit pois silmiltä ja kattomaan monia asioita eri perspektiivistä.
Mitä Jackilta sain, oli todellisuudessa hyvää seksiä ja hyviä ajatuksia. Jotain itsevarmuutta ehkä. Ja jonkin verran paskaakin. Syyllistämistä ja valheita. Tai ei niinkään suoranaisia valheita, mut kertomatta jätettyjen asioiden kautta koettavaa epärehellisyyttä. Ristiriitaisuutta. Must tuntuu pahalta kirjottaa Jackista mitään negatiivista. Mut fakta on se, et koin jonkin verran sekavuutta ja katkeruuttakin Jackin vaikutuksesta. Summa summarum; Jackista ja musta ei tullut mitään muuta kuin ystäviä. Mut se mitä opin Jackin kautta, on mullistavaa. Se on ehkä parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut. Nyt yhtäkkii mulle nous kyyneleet silmiin, tätä on niin vaikee edes kirjottaa. En pysty kuvittelemaankaan et voisin sanoo tätä ääneen, tää on ollut niin vaikeeta ja tunteellista.

Mä voitin syömishäiriön. Pääsin eroon mun elämäni vaikeimmasta ja helvetillisimmästä asiasta. Asiasta, joka ehti pilata mun ihanaa elämää tavalla tai toisella yli 12 vuotta. Nyt mä seison omilla jaloillani enkä pelkää. En tarvii tukee kenestäkään vaan pärjään itse. Mulla on mun elämä edessä, ei takana. En elä enää menneessä vaan suunnittelen tulevaa ja elän hetkessä. Mulla on hyvä olla. Mun elämällä ei oo mitään rajoja, mä saavutan mitä vaan haluun. Sain ihan uuden elämän. Vertauskuvallisesti nousin helvetistä taivaaseen. Kukaan tai mikään ei estä mua enää. Joka päivä oon onnellinen ja kiitollinen itestäni ja elämästäni. Ne, jotka ei oo sairastanut syömishäiriötä, ei ehkä ymmärrä tätä. Mut tää tuntuu varmaan samalta kuin masennuksesta parantuminen tai hengissä selviiminen lentoturmasta, josta kukaan muu ei selvinnyt.
Nyt onnellisena, kiitollisena ja elämänmyönteisenä ihmisenä voin kuitenkin todeta, että syömishäiriö opetti mulle paljon elämästä.

Sä et voi ikinä tietää, mihin kaikkeen sun olemassaolollas on vaikutus. Arvosta itseäsi joka hetki.

Kiitos Jack, ystäväni.
Hengenpelastaja.

http://filmonic.com/wp-content/uploads/2009/06/jack-sparrow-pirates-4.jpg

Rakastakaa itseänne.

Tän kirjoituksen otsikko tiivistää pointin, miks ylipäätään lähden kirjoittamaan tätä tekstiä. Yleensä nimeän kirjoituksen viimeisenä, kirjoitan siis ensin tekstin ja sen pohjalta mietin otsikkoa. Nyt homma meneekin toisin; toi oli asia, joka nousi tänään mun mieleen ja puheisiin tosi usein. Siitä on siis lähdettävä liikkeelle.

Rakastatko itseäsi?

Mä en aina oo rakastanut itseäni. Itseasiassa on ollu vuosia, etten oo rakastanut itseäni. En oo hyväksynyt itseäni. Ei musta itseään ihan minkälaisena vaan tarviikaan hyväksyä. Mä aloin vasta tiettyjen - saavutettujen ja pian saavutettujen - tavotteiden jälkeen hyväksymään itteni. Sitä kautta muhun alko muodostumaan myös rakkaudellisia tunteita itteeni kohtaan. On yks ihminen elämässä, jonka kanssa sun pitää olla koko ajan. Se oot sä. Jos sul on paha olla sun ittes kanssa, oot hukassa. Alinomaan olo on tukala. Se on aikalailla sietämätöntä, mut muutos on AINA mahdollinen. Kokemukseni perusteella voin kertoa, et itsensä rakastaminen on parasta. Etenkin suomalainen sotkee itsensä rakastamisen itsekkyyteen. Omaan napaan tuijottamiseen. Mun mielestä se ei missään nimessä oo niin; vasta nyt, kun mulla on hyvä olla itteni kanssa ja todella rakastan itseäni, voin antaa positiivisuuttani ja rakkauttani jakoon. Oon avannut silmät elämälle. Osaan kuunnella muita ja nähdä ihmisten hätää, tuskaa ja onnea. Pystyn vilpittömästi olemaan onnellinen toisen ihmisen puolesta. Ollessani täynnä itseinhoa, negatiivisuutta ja suoranaista vihaa, voin väittää et mua lähinnä vitutti ihmiset, jotka oli iloisia tai onnellisia. Tai sit ne sai mut surulliseks, mietin usein et miten tolki on asiat noin hyvin ja mulla näin paskasti. Vertasin jatkuvasti itteeni muihin ja muodostin paineita ihan joka suuntaan.
Ei oo pitkäkään aika kun vertasin itteeni yhteen ihan tuntemattomaan tyttöön. Vertailin pitkälle ulkonäöllisiä piirteitä, jotain mielipiteellisiäkin asioita; yritin ehkä selvittää kumpi meistä on fiksumpi. Se osottautukin sit melko haastavaks, kun en tosiaan tätä tyttöä ees tunne. Musta se tyttö oli tosi erilainen kuin mä, mut sit luin kuvauksen siitä ja sil oli ihan samoja fyysisiä elementtejä kuin mulla. Tai luulin niin. Silläkin oli pitkät jalat ja ilmeisesti pisamia. Sekin on vissiin suht pitkä ja hiukset on pitkät, niinkuin mullakin. Tässä jokin aika sitten havahduin siihen, että mä oon mä, se tyttö on se, ja me ei ikinä tulla oleen samanlaisia. Enkä ees haluiskaan. Musta on parasta olla itteni. Ja se tyttö voi olla just se kun se on, toivottavasti sil on hyvä fiilis itestään. Nätti tyttö.

Ajattele mahdollisuuksia mitä sulla ittes kanssa on. Niin, ajattele. Ajattelun energia on ihan loistavaa, sillä saa muutoksia aikaan. Mä ajattelin itteni just työmatkalle Italiaan. Kelasin monta viikkoo et varmaan lähen sinne reissuun, vaikkei mitään takeita koko hommasta ollutkaan. Pari päivää ennen lähtöpäivää tuli tieto, että oon messissä. Score.
Ajattelulla saa aikaan ihan mitä vaan. Jos sä mietit, et sä onnistut, sä onnistut. Mentaalinen valmentautuminen on tärkeintä. Ennen en ymmärtänyt sitä, pidin koko hommaa jotenkin taikauskosena ja itteeni ehdottoman vastaisena taikauskoisuudelle. Nyt kun mietin asiaa, niin mun vastaisuus taikauskoisuuteen ja ajatusenergiaan oli negatiivista. Olin vastahakoinen. Ohjelmoin mun ajatukset torjumaan kaiken yrityksen ja positiivisen energian. Ei ihme, että niitin lähinnä negatiivista satoa. Kun vaihdoin mun mentaliteetin 'kyllä mä onnistun' -asenteiseksi ja ajatukset positiivisiksi plus ennen kaikkea avoimimmiksi, alko tapahtumaan ihmeitä. Ja ratkaisuja. Hyviä asioita. Mä aloin elämään uutta elämää positiivisasenteisena persoonana. Ja tää elämä on ollut ihan parasta. Paluuta vanhaan pahaan oloon ei enää oo, mä aion elää niin siistii elämää nyt ja aina. Päivittäistä onnea ja iloa.

Mulla ei oo rajoja. Mä tiiän, että pystyn ihan mihin vaan haluan. Haluan pelkkää hyvää kaikille, myös itselleni. Aina, kun herään, oon innoissani. Joka päivä voi olla elämän paras, se on vaan asennekysymys. Mun elämässäni tapahtuu koko ajan hauskoja asioita, mielenkiintoisia kohtaamisia ja upeita mahdollisuuksia, joihin haluun tarttua. Pari päivää sit sain kolme leffalippua siitä, että huusin hetken keskellä Koffin puistoa. No, tähänkin joku negis kommentoi jotain rahapalkan paremmuudesta, kun selitin innoissani et sain huutamisesta palkkioks ilmasia leffalippuja. Sen negatiivisuus ei kumminkaan päässy latistaan mun fiilistä. Selitin sille, et kyseessä oli kaverin auttaminen ja oisin tehny sen myös ilman leffalippuja tai rahaa. Se vähän hämmenty, toivottavasti pisti miettiin omaa asennettaan. Asenne ratkaisee.

Kello on puol kolme yöllä, antakaa anteeks mahdollinen tekstin sekavuus.
Hymyä :)

http://rawforlife2011.files.wordpress.com/2011/07/smile-baby.jpg

Vapaus käteen jää

Kirjotin musiikista hetki sitten. Mun on ihan pakko vielä kerran nostaa sama aihe esiin. Musiikki auttaa unohtamaan todellisuuden ja todellisuuden pakemistahan nää mun ongelmat esim. syömisen kanssa on aika pitkälle ollut. Mut ei se väärin oo. Todellisuus on välillä tosi julma ja jos sitä jollain keinolla pääsee pakoon niin onko se niin väärin. Toiset tekee sen päihteillä. Mä musiikilla. Ja urheilulla, sillä haluisin unohtaa todellisuuden useemmin. Mut mun urheiluunkin yleensä aina liittyy musiikki, ilman musiikkia on must kummallisen hiljasta ja puuduttavaa urheilla.

Todellisuus on oikeestaan julman kaunis. Todellisuus on oikeesti parasta. Ne, joiden ei tarvii koskaan paeta todellisuutta on onnekkaita. Me ollaan kaikki onnekkaita, me eletään. Elämän pitäis olla ihanin asia, mitä sulle on koskaan annettu. Aina se ei tunnu siltä, mut silti, jos elämää ei ois niin etsä tuntis mitään muutenkaan. Tästä kivana aasinsiltana pääsee taas puhumaan tunteista. Ilman tunteita elämäkin ois mitätön. Jos mikään ei tunnu miltään on yleensä aika paska vaihe menossa. Tunteet on vähän kuin väri värityskirjassa. Ne tekee pointin koko hommaan. Niinkun väreissäkin on välillä tulkinnanvaraa, niin on tunteissakin. Värejä yhdistelemällä saa aikaan uusia värejä tai sotkuja. Tunteita yhdistelemällä saattaa saada uutta aikaan tai tuhoa. Tuhoa itselle tai toiselle. Todellisuuden vääristyminen ja vaikka vihan tunteen buustaaminen saa ihmiset tekemään kamaluuksia, joukkotappamisia tai ihan vaan ilkeyttä yksilöä kohtaan. Yks hienoimmista tunteista on tulla anteeks annetuks, vähän kuin pelastetuks. 

Mun suosikkitunteet on rakkaus ja anteeksanto (ilo ja energisyys on kyl ihan siinä likellä). Käsittelen vähän eka rakkautta, se menee varmaan ykköseks top tunteet -kategoriassa. Musta Platonin rakkausjako on hyvä; eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus) ja agape (jumalallinen rakkaus). Mä oon kokenut noista kahta. Veljellistä rakkautta koen kavereita kohtaan ja esim äitiä kohtaan. Siihen rakkauteen liitän myös kiitollisuuden tunteen ja ilon. Jumalallinen rakkaus on mulle jotain kun tuntuu, että kaikella on tarkotus. Että mulla on oikeesti tarkotus tässä maailmassa. Yks päivä eräs henkilö tykkäs mun kuvasta Instagramissa. En ikinä ois uskonut, että se henkilö ylipäätään tykkää mun mistään kuvasta, se ei ees seuraa mua siellä. Sillä hetkellä kun luin sen tykkäämän kuvan sisältämän tekstin uudestaan sain uskoa ja toivoa tulevaan. Sillä oli merkitys mun elämässä, ja koin sen sellasena jumalallisena rakkautena, merkkinä. Kun herkistää itsensä näkemään elämään piilotetut merkit, saa oikeesti moneen asiaan sellasta osviittaa et välillä miettii et miten voi olla todellista. Näin mä uskon ja koen, ja oikeesti; uskokaa pois. Tässä elämässä on monta tasoa, muitakin kuin vaan tää silmillä nähtävä tai käsillä kosketeltava. 
En oo vielä koskaan kokenut eroottista rakkautta. Mulle miehen ja naisen välistä oikeeta rakkautta. Varmasti se voi olla myös naisen ja naisen tai miehen ja miehen välistä. Sanana eroottinen tai erotiikka ei tuo mulle mieleen rakkautta. Musta seksi ja rakkaus on kaks ihan eri asiaa. Ilman tunteita tai rakkautta kykenee kyllä fyysisyyteen, vaikka se ois varmaan vaan parempaa ja parasta, jos siinä fyysisyydessä ois mukana tunteet ja rakkaus. Oon muutamia kertoja elämässäni ollut oikeesti ihastunut, mutta oletan, että rakastuminen on jotain paljon parempaa. On vaikeeta ees kirjottaa tällasesta eroottisesta rakkaudesta, kun ei oikeesti tiedä mitä se on. Mulla on siitä unelmia ja toiveita. Ajatuksia. Uskon, että siihen liittyy paljon luottamusta, niinkuin muihinkin rakkauksiin. Toivon ja uskonkin, että vielä joskus tuun kokemaan eroottisen rakkauden. Se on oikeestaan yks mun elämän tavoitteista. Kaikki ei sitä tavoittele, on ihmisiä, jotka tekee tietoisen päätöksen elää yksin ilman eroottista rakkautta. Musta se on vähän surullista, vaikken sinäänsä voi kokemattomana antaa kovinkaan vahvaa mielipidettä asiaan. Tietty toisaalta, jos ei tiedä paremmasta ei välttämättä osaa haikailla sen perään. Vähän niinkuin ihmiset, jotka ei oo matkustanut. Ne ei varmaankaan ymmärrä mun Lontoo-hypetystä. Mä kyl 'haikailen' monenkin asian perään mistä en oikeestaan ees tiiä. Ne on sellasia haaveita, jotka haluun kokea ja toteuttaa. Kokemuksen kautta tiedän sitten niistäkin :)

Anteeks antaminen on vaikeeta. Siihen liittyy aina jotain pahaa. Jotain on rikottu. Rikkinäistä ei aina saa ehjäks. Kaikki ihmiset ei osaa eikä voi antaa anteeksi. Mun suvussa on pari todella pitkävihaista ihmistä. Ne on oikeestaan mun kohdallani sellasia varottavia esimerkkejä, joiden kaltaseks en koskaan halua tulla. Mä haluan antaa anteeks. Jotkut kohtaa silmitöntä pahuutta, jota voi olla vaikee antaa anteeks. Mut mä jotenkin uskon, että kaikesta huolimatta kaikki pitäis pystyä antamaan anteeks. On toivottavaa, että pahan teon tehnyt henkilö kokee ja tuntee katumusta, mut aina niinkään ei oo. Mä kuitenkin koen, että jos sä jäät vihottelemaan, se vaan pilaa sun omaa elämää. Anteeksantamattomuudessa eläminen kaivaa tilaa negatiivisuudelle. Musta kaikkien pitäis pyrkii absoluuttiseen positiivisuuteen. Pyrkiä. Aika ajoin on ok tuntea negatiivisuutta, mut siinä eläminen aiheuttaa vaan tuhoa. 

Mä yritän, haluun ja aion vapautua kaikesta negatiivisuudesta, jotta pääsisin kiinni todellisuuteen ja ihanaan elämään. Oon tosi ilonen, että oon jo hyvässä vauhdissa. Oikeesti, bulimistisella ja ahminnallisella syömishäiriöllä ei niinkään oo enää otetta muhun. Te, jotka sitä ootte sairastanut tai sitä sairastatte tiedätte kuinka äärimmäinen onnellisuus ja helpotus on kokea näin. Se on ihmeellisen vapauttavaa. Mä haluun antaa toivoa kaikille teille paremmasta tulevaisuudesta. Kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä parempaan. Just sä onnistut.

Mulla on päämääriä, jotka aion saavuttaa. Pienempiä ja isompia; kaikki on mahdollista, jos niin uskoo. 

http://farm2.staticflickr.com/1129/670209311_72d47f3069_o.jpg

Define beauty

Kauneus on katsojan silmissä. Siinä missä joku kokee luisevan kauniina, toinen kokee sen ällöttävänä. Sama toisinpäin, joku ihannoi rehevyyttä, toinen kammoaa sitä. Mun paras ystävä ei voi sietää nahkasohvia, tai oikeastaan tietynlaisia nahkasohvia. Sellasia isoja löhösohvia, muhkeita nahkasohvia. Moni tykkää niistä, sellaset sohvat ei ihan tonnilla lähde himaan vaan niihin pitää usein upottaa vähintään kolme-neljä tonnia. Hintakategoriassa kyseiset sohvat on siis laatusohvia, haluttuja. Sellasen sohvan omistaja yleensä on sohvastaan ylpeä. Samat asiat siis voi määritellä niin ääripäihin toisistaan, makuasioista ei ole kiisteleminen. Ja makukin muuttuu.
Mun mielestä kauneus ei ole katoavaista. Sekin muuttuu, mutta ei katoa. Vaikka itse olenkin puolivahingossa otsabotoxit kokeillut, uskallan silti väittää tiettyjä ryppyjä kauniiksi. Mielestäni mun äidin iän tuomat hymyrypyt sen silmäkulmissa on tosi kauniit. Nään sellaset ilorypyt kauniina oikeestaan kaikkien kasvoilla, ei vain äidin. Oon lähiaikoina pohtinut, onko söpö kaunista. Jos joku sanoo sua söpöksi, onko se imartelevaa? Mun mielestä kauneus on söpöyttä jylhempää. Eläimet ja jotkut lapset on mun silmissä söpöjä. Toisaalta joku nuori naismallikin voi olla söpö. Joku luonnollinen, hymyilevä. Kauniiksi voi musta kuvata vaikka maisemaa, väriä tai aikuista ihmistä. En missään nimessä väitä, etteikö söpö olisi jotain positiivista. Pohdin lähinnä sitä, haluaisinko mielummin tulla kutsutuksi söpöksi vai kauniiksi. Ei siinä mitään pohtimista edes ole, mä haluan olla kaunis mielummin.

Vaihdoin Facebookissa profiilikuvaksi yhden vanhan kuvan pari päivää sitten. Se on sama kuva kuin kirjoituksen alussa, paitsi muokkaamaton versio. Täällä en pahemmin esiinny tunnistettavasti, ainakaan vielä. Vähän arkailen tunnistettavuutta, koska avaudun toisinaan suhteellisen rankasti ja kärkkäästi. Anyway, tää uusvanha kuva sai mun äidin reagoimaan. Heräsin siihen, että siltä oli tullut parikin viestiä kuvaan liittyen. Tiiän, ettei se tykkää siitä kuvasta. Se on joskus aiemminkin arvostellut sitä. Jos siltä kysyttäisiin asiasta, se varmaan ympäripyöreesti vastais tyyliin että tottakai se on kaunis kuva mutta jotain. Se ei ikinä teilaa mun kuvia, ellei ne nyt oo jotain ihan härskejä. Syy miks äiti ei tykkää tästä kyseisestä kuvasta on se, että oon siinä sen mielestä liian laiha. Sen mielestä mun silikonit näkyy kuvassa liikaa ja se kokee sen vissiin häpeällisenä tai huonona. Meidän perheessä ei pahemmin puhuta asioista suoraan ellen mä johda keskustelua. Äiti ei ikinä oikeen kommentoinut mun silikonien ottoa. Tottakai se oli niitä vastaan, mut ei se jotenkaan ilmaissut sitäkään mut kyllähän mä sen tiedän. Ainoo juttu mitä se sano viitaten niihin, oli, että sen mielestä on surullista, ettei sen tytär hyväksy itseään.
Muistan, että joskus tää kyseinen kuva oli mun mielestä tosi kiva. Siinä olin saavuttanut tavoteltuja päämääriä. Olin laiha, mun hiukset oli mun luonnollista sävyä ja huulet oli suht balanssissa, niille ei oltu tossa vaiheessa tehty hetkeen mitään. Mulla on kuvassa kulmia korostava meikki. Tykkään tuuheista kulmakarvoista, etenkin miehillä. Mulla oli jossain vaiheessa niistä ihan joku fiksaatio. Takaisin kuvaan; nyt kun katon tota kuvaa, en koe läheskään samanlaista fiilistä siitä. Oon siinä vähän liian kulmikas. Tissit näyttää kumipalloilta, jotenkin kovilta. Nään uurteita kasvoissa ja musta ne vanhentaa mua. Vieläkin haluisin, että mulla ois toi värjäämätön tukka ja tykkään mun kulmakarvoista tossa kuvassa. Tuntuu, et nyt kun katon tota kuvaa, koen edelleen positiivisena asiat, jotka mun yleismaku kokee kivana. Enää en kato tota syömishäiriöisen silmin. En saa kiksejä kaulan näkyvistä luista. Leukakin on ehkä snadisti liian terävä, jotenkin vähän maskuliininen. Jännä, miten näkemys muuttuu. Sain kuvaan Facebookin liketyksii entisiltä syömishäiriöisiltä ja laihuutta ihannoivilta. Lähinnä naisilta. Ei ollu mikään mun top score kuva laiksien määrässä.

Pari kivan pinnallista juttua vielä toitotettavaksi loppuun; mulla on huomenna palkkapäivä! JES. Ja kampaaja. JESJES. Meen uuteen paikkaan Helsingin Töölöön, oon ettinyt mieskampaajaa. Musta homot vaan osaa kauneusasiat niin hyvin. Nyt on luvassa sitten joku gay-kampaaja, jolta odotan paljon. Ainiin, sekin oli kivaa, että mulla oli jalassa tänään Guessin 26-tuumaset joustamattomat farkut, ei oo menny hetkeen jalkaan :) Istuttiin kaverin kanssa puoleen yöhön Henkassa, siinä istuessa ne vähän paino lantiota, mutta muuten ihan tosi sopivan kokoset, jee <3 BTW Guess on yks mun semi inhokkimerkeistä.

Tapaus Tinder.

Vaikka kaikki onkin tosi hyvin mun elämässä nii mulle tuli hirvee ällötys ahdistus. Sen ahdistuksen nimi on Tinder, kännykkäsovellus, mobiiliapplikaatio whatever.

Loin profiilin sinne ihan vaan uteliaisuudesta. Moni on hehkuttanu sitä, ei siihen liittynyt mitään odotuksia. Pari mun kaveria on tutustunut siellä joihinkin puolituttuihin ja ihan ystävystynyt niiden kanssa. Tottakai pari nyt on hoitanut sitä kautta jotain randompanoja itelleen. Ihan ok, mikäs siinä. Ei vaan yhtään mun juttu. Noin yleisesti arvioituna hyvä sovellus, koukuttaa varmasti joitain ihmisiä. Mikäs siinä et saa nauraa tai kuolata tuttujen ja tuntemattomien kuvia. Tapani mukaan heitin sitten profiiliin jonkun suht paljastavan kuvan, mikä loppupeleissä oli taas ehkä ajattelematonta mutta niin mua.
Aluks oli ihan jännää. Oon pitkään kelannu ettei Suomessa oo kovinkaan kummosen näköistä porukkaa. Fyysisyyteen ihastun täällä harvoin. Toista oli Lontoossa; mä ihastuin siellä joka päivä. Välillä tuntu et siellä ois pitäny kävellä silmät kiinni katua pitkin. Ne ihmiset oli vaan niin upeita, eksoottisia suomalaisiin verrattuna. Kaikil oli joku spesiaaliteetti. Jengi ei ollu ulkonäöllisesti tylsiä. Tai no tottakai niitäkin oli ja ei toi perus punabritti mua oikeestaan yhtään sytytä. Mut Lontoo ei oo Britanniaa tai Englantia. Se on Lontoo, oma valtakuntansa. Siellä on kaikkea mahdollista sekasin. Suokaa anteeks tää rönsyily, palaan takas Tinderiin. Jännittävän alun jälkeen mun puhelin piippas alinomaan kaikkee 'mitä kuuluu'-shaibaa. En oo ees ihan varma, et voiko tuntemattomalta kysyy et mitä sille kuuluu. Se on tuttavallista. Must ois parempi vaan kysyy et kuka sä oot. Mul on selkeesti viel opittavaa small talkista. Tinderissä siis valitaan seura, rankataan kuvia. Jos joku tykkää sun kuvasta ja sä tykkäät siitä takas, teille aukee keskustelu. Kumpikaan teistä ei etukäteen tiedä, tykkääkö toinen takas tai onko se jo tykännyt sun profiilista. Siinä vissiin piilee se 'viehätys'.
Siinä mä sit karsin jengii hyvän- ja huononnäkösiin. Törmäsin ihan kuumiinkin äijiin, jotka silti teilasin; syynä tähän oli outojen tilanteiden välttäminen. Hirveesti mun asiakkaita tai kavereiden miehiä. Parii tykkäsin ihan kiusallani, halusin tietää reaktioo. Match. Pellet. Ihmiset, jotka olin kategoroinu mielessäni hyvännäköseks alko yhtäkkii ällöttään mua. Mul ei ollu mitään vetoo keneenkään. Juttelin siel parin mun tutun kanssa, lähinnä dissattiin jengii jotka siel on. Perus, samaahan mekin siinä tehtiin, oltiin siellä.
Kukaan ei avannu keskusteluu mitenkään persoonallisesti. Ja sinäänsä vaikka joku oiskin erottunu massasta, oisin luultavasti pitäny sitä liian outona. Yhelle ensimmäisistä vastasin jotain ja nyt se terrorisoi mua joka mediassa. Instagram tukossa samaten inbox Facessa. Ja tätäki jätkää kelasin aluks semi kuumaks. Sanoilla ja käytöksellä voi rumentaa itteensä niin paljon. Toki voi myös kaunistaa. Yks poliisi anto sanoillaan (let's be honest - ammatillaan) hyvän kuvan itestään mut se ei vaan must enää loppujen lopuks ollu ulkonäöllisesti mitään, mihin tuntisin vetoa. Vastakkaisen sukupuolen ulkonäkö ei todellakaan merkkaa mulle kaikkea, mut kyl jotain fyysistä viehätysvoimaa pitää olla. Ihastun älyyn eniten. Siihen, että klikkaa. En tiiä onks tää jotain kasvamista tai aikuistumista, mut mun miesmaku on oikeesti tosi laidasta laitaan. Mun parhaalta kaverilta kysyttiin mun miesmakua ihan vähän aikaa sitten. Se oli vastannu siihen et 'lihaksikkaista räppäreistä se tykkää'. Kun se kerto tätä tilannetta mulle puhelimessa, mua nauratti - kyl se mut tuntee. Vaikkakin mulle tosta kuvauksesta tuli lähinnä mielikuva jostain ylipumpatuista old school itägangstoista liian isoissa housuissa. Vähän tilannetta valaisten sellaset ei valitettavasti oo mun makuun. Ulkonäkö merkkaa paljon, mut musta sisäinen ratkasee.

Oon tässä miettinyt omaa käytöstäni, sitä, millasen kuvan annan itestäni. Mul on selkeesti mielessä tietty kuva, jonka haluan antaa itsestäni. Haluun antaa kuvan pidetystä, vähän mystisestä, itsestään huolehtivasta, hymyilevästä diivasta, jolla on vähän nokka pystyssä. Ihan vaan vähän, sillai et sit kun muhun tutustuu voi sanoo et luulin sua ihan erilaiseks, ootkin paljon kivempi kuin aluks luulin. Sellanen on parasta vihaajille. Ne repii pelihousunsa kun ne eka muodostaa vihakohteen ja sit joku niiden frendi tutustuu ja kehuukin sitä kohdetta kivaks. Mitä mua kiinnostavalle vastakkaiselle sukupuolelle viestimiseen tulee haluun antaa kuvan et oon tilanteessa cool, en mustasukkanen vaan vapauteen kannustava. Tässä etenkin viime aikoina oon todennut totaalisesti feilanneeni nää mielikuvat, joita haluisin muille viestiä. Tunteet ja järki ei kulje käsi kädessä. Pari päivää, ehkä viikon, oon tätä hommaa kelannu. Oon todennut, että oon vielä niin nuori, että mulla on paljon opittavaa tästäkin asiasta. Ottaahan se päähän ihan törkeesti. Yrität siinä puhua jotain ja käyttäydyt sit ku mikäkin omistushaluinen yhen-illan-juttu. Täysin päätöntä. Mä oon ehkä niin kokematon. Ihastun harvoin, ja kun ihastun se tulee aina yhtä puun takaa. Sillon elän tunteella, en järjellä. Aiemmin oon elänyt koko elämää pelkällä tunteella, must mielenterveysongelmat (mun tapauksessa syömishäiriöt) on tunnemaailman ongelmia ja häiriöitä. Eihän niissä terveellä järjellä ajateltuna oo mitään järkeä. Esimerkkinä taas vaikka masentunut; sillä saattaa olla elämässään kaikki elementit onnellisuuteen mut se ei vaan ajattele järjellä tilannetta ja elää masennuksen tunteessa. Oon nyt onneks saanut vähän lokeroitua tunteita ja järkeä, nykyään jätän tunteet lähinnä ihmissuhteisiin ja ajattelen syömis- ja liikkumisjutut järjellä.

Miten ihmiset löytää toisensa? Musta on niin kiva kuunnella kertomuksia siitä, miten kahdesta ihmisestä tuli yhtä, miten niistä tuli pariskunta. Jotkut tapaa tosi oudoissa tilanteissa. Jotkut tapaa perinteikkään romanttisesti baarissa. Ite en enää usko et voisin baarista löytää mitään tosielämässä kannattavaa, mut kyl jotkut vaan löytää. On ihmisii jotka erottuaan on sinkkuina max pari viikkoo. Mietin aina, et miten jengi tekee sen. Miten jotkut vaan erottuaan samantien löytää rinnalleen toisen.
Tapasin yhen mulle tärkeän ihmisen kadulla. Se oli tosi maagista. Vaikkei siitä sit pidemmän päälle, kiitos mun, tullut mitään, oon jotenkin varma et vielä salee päädyn naimisiin sen kanssa. Ollaan joskus puhuttukin, et jos viel kymmenen vuoden pääst ollaan sinkkuja niin mennään naimisiin ja ollaan onnellisia. Mietin tätä henkilöä usein. Mun syömishäiriö pilas kauniisti alkaneen jutun täysin. Mun on pakko jakaa tää, koska tää on ehkä kaunein kohtaaminen, jonka oon ikinä kokenut. Olin ilman meikkiä salilta tulleena ihanassa auringonpaisteessa Helsingissä. Olin viikon lomalla, vaan käymässä Suomessa. Asuin sillon Englannissa ja mul oli siinä vaiheessa pää totaalisen jumissa Englannin sään kanssa. Nautin siitä päivästä tosi paljon. Sit tää poika tuli kauppaamaan mulle jotain vitamiinikapseleita. Mä sanoin sille heti etten oo ostamassa mitään. Silti se seiso mun kans siinä yli tunnin vaan juttelemassa. Silt meni ties kuinka monta asiakasta ohi. Mul oli ylläri taas kauhee ongelma siitä, et olin ilman meikkiä, siks pidin aurinkolaseja päässä. Se poika vaan sinnikkäästi pyys, että se vois nähä mun silmät. Jossain vaiheessa kelasin, etten kumminkaan tuu näkemään sitä enää ikinä ja siinä mielessä ois ihan sama minkä ensivaikutelman antaisin, niin otin plehat pois. Sit tapahtu jotain ihan parasta; se kehu mun pisamia kauniiks. Mulla on aina ollu niistä kauhee ongelma ja oon hävenny niitä. Myöhemmin se poika etti mut Facesta, järkkäs mulle töitä ja eros sen naisesta. Niil oli menny muutenkin huonosti ja siin varmaan oli taustalla ties mitä. Kaikki kerrat kun näin sitä tuntu, et oisin tuntenu sen aina. Sit mä vaan valitsin väärin ja koko juttu jäi. Joskus mä viel herätän sen jutun henkiin. Ja jos siitä ei sillonkaan tuu mitään tai jos en saa aikaseks tehä asian eteen enää koskaan mitään, niin on sit tarkotettu. Mut se henkilö pysyy aina mun mielessä.

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.

On niin outoa, et yleensä oon ollu se, joka haluu aika ajoin vetäytyä itseensä ja olla yksin. Jopa siinä määrin et hyvätkin kaverit on alkanu ottaa päähän liiallisen hengailun seurauksena, usein on tehny mieli heittää puhelin päin seinää kun se on piipannu about sadan kaverin viestejä samaan aikaan ja ignooramisen jalo taito on kasvanut niin vahvaks, että jopa harmittaa välillä esiin nouseva välinpitämättömyyteni ja tylyyteni. Nyt parin päivän flunssan seurauksena mul on outo fiilis. En kestä yksinoloo. Ei sillä, et kauheen yksinäinen olisin, koneelle tuntuu koko ajan jumittuvan kun ei kehtaa jokaiselle vastata vaan ok-viestejä. Mut se sellanen läsnäolo puuttuu. En oo pariin päivään nähny ihmisiä. Eilen kävi niin tuskaseks et oli ihan pakko mennä kävelylle, sillonki tuli lunta niin paljon et oiskohan pari gubbee kävelly vastaan ja siinä se. En puhunut kenellekään. Okei, puhelimessa hetken.

Toisaalta oon ilonen tästä ajatteluntilasta flunssassa, herättää mietteitä. En pidä erakoista. Tykkään ihmisistä, jotka on koko ajan menossa. Tykkään aktiivisuudesta. Mul on yleensä paras fiilis kun on paljon ohjelmaa, sillon vapaatakin osaa arvostaa. Nyt jouduin flunssan takii perumaan suunnitelmii ja harmitti. Ehkä ihan hyvä, nää suunnitelmat ois pitkälle ajottunu taas viikonloppuiltojen tuntumaan, jengi on alkanu jo ihan kelaan et oon kovanki luokan bilehile ja ryyppääjä. Ja sehän on siis vaan illuusio, en edelleenkään saa yleensä illassa kun max kaks lasia viiniä alas, voin mennä baariin juomatta ja tosiaan viime vuoden juhlimiset pystyin laskemaan sormilla (jos joulukuun laskee laskuista pois, sillon lopetin viikonloppujen yötyöt ja ilo piti ottaa irti). Yks päivä mun semi random kaveri kysy multa Facebookin inboxissa, että mistä löydän niin paljon erilaisia bileasuja, kun käyn niin usein ulkona ja aina eri vaatteissa. Se oli suht lamaannuttavaa luettavaa, ihmiset tulkitsee toki asioita eri perspektiivistä. Pitäis vissiin antaa jotenkin fiksumpaa kuvaa itestään julkisesti tai jossain Facebookissa, mut toisaalta mä en enää jaksa miettii mitä jokainen ihminen kelaa musta. Jos mut tuntee, tietää millanen oon. Ymmärrettävää et musta saa helposti tosi erilaisen kuvan, varmasti aika plasticin. Mut se, etten salaa kroppaani tai tykkään välillä vetää vähän överiks niin mielipiteet kuin ulkonäönkin niin ei silti tarkota, ettenkö osais pohtii myös jotain ei niin pinnallista. Ajattelen liiankin paljon.

Haluisin jumittuu ajattelemaan positiivisesti. Nyt jotenkin oon yrittäny ohjelmoida mun mieltä siihen ja se näyttää toimivan. Tottakai mua ottaa asiat päähän, esim nyt päällimmäisenä mielessä ketuttaa mun järkkärin mystinen hajoaminen. En oo oikeen tehny asian eteen mitään, en vieny korjattavaks enkä tsekkaillu uusia. No jos jotain positiivista, halusin muutenkin ostaa jo uuden. Vähintäänkin uuden objektin (vai linssin? Sen zoomijutun anyway, tarkennussysteemin). Kuvaaminen on kivaa. Moni vaan häpee sitä, kelaa et on jotenkin noloo heiluu koko ajan kameran kanssa. Tietyllä tapaa joo, mut silti jengi fiilistelee hyviä kuvia. Ja parhaat kuvat on musta tilanteita. Ja jotta tilannekuva on uskottava ja aito, pitää jonkun heilua se kamera kädessä kun tapahtuu. Mitä laihemmaks menin tossa pari vuotta sitten, sitä vähemmän häpesin mitään. Oikeestaan en nytkään osaa oikeen hävetä tarpeeks. Häpeen ainoastaan jos koen itteni norsuks, kaikki muu on melko ok. Ja sitten häpeen jos oon alipukeutunut, pinnallinen minä puskee silloin esiin.
Mut siitä positiivisuudesta. Mulla on yks hyvä kaveri, joka löys ihanan, samanlaisen miehen kuin se itekin on. Ne lukee yhdessä paljon. Ja ne lukee positiivisuuskirjoja. Kaikkii elämäntapaoppaita. Musta niistä on mielenkiintosta keskustella. Supermielenkiintosta on vielä huomata, kuinka joitain 'oppeja' noudattamalla homma alkaa oikeesti toimimaan. Think positive, on oikeesti lääke moneen juttuun. Oon miettinyt, että millä sais positiivisuuden päälle masennushetkellä. Toivon, etten koskaan enää vajoo sellaseen, mut ihan noin yleisesti pohdittuna; miten masentuneen saa innostumaan? Oma esimerkki toimii monesti, mut jos toisella on tosi paha olla, voi olla et jonkun positiivisuus jopa ärsyttää ja saa mielen pahemmaks. 'Miks tollakin menee noin hyvin ja mulla ei' voi tulla mieleen. Se on kyl täysin väärä ajattelutapa, pitäis aina muistaa iloita hyvästä eikä olla kateellinen. Kateus on tosi paha, tappaa ihmissuhteita ja aiheuttaa ennakkoluuloja. Mustasukkasuus kanssa, mulla on pari kaveria jotka ei päästä niiden miehiä yhtään mihinkään. Se kertoo luottamuksen puutteesta. Välitöntä tilivelvollisuutta ei tarvii olla mut luottamusta pitää olla. En koe olevani mustasukkanen kenellekään, mut se, jos en tiedä missä mennään aiheuttaa mussakin sellasia piirteitä. Jos joku lupaa mulle jotain, luotan siihen et sen sana pitää. Se vapauttaa. Ei tarvii kelaa mitään turhii oman pään sisällä. Mut sit jos ei ihan tiedä missä mennään, tulee sellanen fiilis et pitäiskö mun tietää jotain enemmän. Pahinta on se, jos joutuu huijatuks. Kavahdan kaikkein eniten sitä, et joku viilais mua linssiin ihan 6-0. On paljon helpompi sanoo suoraan et hei nyt time out, fiilispohjalla edetään. Mut sit jos senkin jälkeen signaalit on ristiriitasii eikä oikeen tiedä mitä saa tehdä ja mitä ei. Se on törkeen rassaavaa. "Kahta en vaihda, toinen on suora puhe", oli joskus Turun Sinapin mainos (oletettavasti toinen oli se sinappi). Suoraa puhetta ei voita mikään.

Tottakai pitää ymmärtää, ettei kaikille oo luontevaa puhuu suoraan. Ei kaikki oo avoimia. Mun yks parhaimmista kavereista kokee monet asiat henkilökohtasempina ja häpeällisempinä kuin esimerkis ite koen. Pitää kunnioittaa ihmisten erilaisuutta. Mut tämmösetkin hienosäädöt oppii vasta tutustuessa toiseen. Jokaiselle pitäis suoda mahdollisuus tutustumiseen. Tuomitseminen on syvältä, mut niin inhimillistä. Kyllähän vaikka esimerkis ulkomuodolla antaa jonkin tasosta viitettä ajatusmaailmaan. Se ei missään nimessä kerro koko henkilön persoonaa mut tuskin sitä laittaa inhokkikledjujaan päälle joka päivä. Harvemmin rokkarit näyttää hoppareilta. Mut voihan niinki olla, ei voi tietää jos ei tunne ihmistä.

Pari sanaa vielä musiikista. En voi vähätellä sen merkitystä mun elämässä. Se luo fiiliksiä, unelmia, päämääriä ja motivaatiota. Äiti laitto mut pienenä musiikkikouluun ja valitsi mulle instrumentin, klarinetin. Suht vihasin sitä sillon. Oisin halunnu soittaa poikkihuilua tai viulua, niinku muutkin tytöt. Sit soitin orkesterissa jätkien kans klarinettia, jota siis soitetaan semi samalla tavalla ku saksofonia, über miessoitinta. No nyttemmin oon jo vähän enemmän positiivinen mitä tulee klarinetteihin ja arvostan et mut iskettiin musiikkiluokalle. Meni kuitenkin monta vuotta, etten ymmärtäny arvostaa sitä. Olin jopa yleisellä tasolla vähän musiikkii vastaan, pidin musajengii hihhuleina. Mut on mul silti ollut musiikki jollain tavalla elämässä koko ajan, se, mitä kuunteli heijasti mun haluu olla muiden musiikkia vastaan. Sillon kun yleisesti saman ikäset popitti jotain Britneytä ja Bäkkäreitä, mä kuuntelin A. W. Yrjänän lyriikoita (loistavia, kannattaa lukee sen runokirjakin - vaikuttanut siis CMX-yhtyeessä). Jos saan lapsia, teen ihan varmasti saman ja laitan ne musiikkikouluun, musiikki ja musikaalisuus tuo niin paljon rikkautta elämään ja tunnetasolle. Siinä vaiheessa kun valitaan instrumenttia niin aion kyl kysyä, et mitä mun skidit haluis soittaa.

Oon ristiriitanen. Vaihdan mielipiteitä ja sen varmaan huomaa kun lukee näitä mun juttuja. Ehkä se on sellasta kasvuprosessia elämässä. Arvostan vakaita ihmisiä. Arvostus ei kuitenkaan aina tarkota et haluis olla niin kuin ne arvostuksen kohteet. Mä oon mä.

CMX - Lihan syvyyksiin.

http://www.nrgm.fi/

Mind games.

Joskus, kun oon aktiivisempi, vaihdan tän blogin ulkoasua. Nyt en jaksa. Se, että purkaudun tänne vaatii ainoastaan tekstin jollain värillä, joka erottuu taustasta.

Mun pää on niin täynnä ajatuksia, että on pakko purkaa ne jonnekin ettei käy huonosti. Etten vaan vuodata kaikkea jonkun yhden ihmisen taakaks. Tää on mun virtuaaliterapiaa. Enää en käy sairauden myötä aloitetussa terapiassa, gotta be honest; tää ajaa suht saman asian. Kunhan vaan muistan aika ajoin kirjottaa ajatukset sanoiksi.

Yritän alottaa positiivisuudella, vaikka negatiivisuuttahan täällä nyt oon viljelly. Negatiivisuus on kuitenkin aina miinusmerkki, kuolema, paha. Positiivisuus on plussa, hyve ja parasta. Mun elämä menee sairauden osalta paremmin. Oon pikkuhiljaa päässyt suht ruotuun ja oppinut hyvää oloa ja itsehyväksyntää. Muutin uuteen kämppään ja alakerrasta löytyy pieni taloyhtiön kuntosali, jossa on kelpo suorittaa aamuaerobinen tai joku yömorkkisspinnailu. Ens viikolla ostan salikortin, itseasiassa kaks. Toisen vakikäyttöön ja sit kymppikortin vähän spessumpaan paikkaan. Välillä kaipaa semmosta buustia, kun oma vakisali alkaa tympimään. Buustin tarpeessa suuntaan sitten tälle spesiaalimmalle salille ja toivon ammentavani sieltä treeni-intoa kantispaikkaan.
Oon tännekin kirjottanut, kuinka kaikella on tarkotus. IHAN KAIKELLA. Se on niin outoa. En oo hirveen taikauskonen, mutta nyt mun on vaan myönnyttävä tähän, koska niin moni pala vaan loksahtaa kohdalleen, kun kelaa vaikkapa näin jälkikäteen. Ajotukset, kohtaamiset, ihmiset; kaikki saapuu elämään sopivaan aikaan. Koskaan ei voi ajatella, että nyt on huono hetki tällekin tapahtumalle. Se tapahtuma tapahtui, koska sen piti vaan tapahtua. Joskus syy jollekin tapahtumalle selviää tosi nopeasti. Joskus saa kelata ties kuinka pitkään, että mikä oikeen on ollut pointti. Se, että mokaa jotain on myös tarkotettua. Siitä pitää oppia ja kasvaa. Jos se on ihmissuhdemokaus, voi tuntuu pahalta. Mut jos se mokaus kaataa kaiken niin sit jotain parempaa on luvassa. Pitää vaan uskoa niin. Jos jää miettimään mennyttä ei kato eteenpäin eikä nää parempaa huomista. Voi ajelehtia onnensa ohi. Pitää pitää silmät auki. En tiiä mikä mua riivaa mut jotenkin tässä yritän psyykkaa itteeni samalla.

Juttelin tänään pitkään yhen mun miespuolisen kaverin kanssa. Ollaan tunnettu jo kohta lähemmäs kymmenen vuotta, on siis melkeen ikäkriisin paikka. Anyway, juttelu sille sai vaan mut niin hyvälle tuulelle. Mun on ehkä pakko ihan ottaa lainauksii meidän keskustelusta, se oli pinnallisen syvällistä. Sellasta aaltoilevaa, äkkisyvää. Just sellasta mitä tarvitsin tähän iltaan. Oon törkeessä flunssassa ja tunsin vielä tunteja sitten itteni tosi alakuloseksi. Sitten iski salama kirkkaalta taivaalta ja enkeli saapui puhumaan mulle. Tää henkilö ei varmaan haluis tulla verratuks enkeliin mutta vähän niin mä koin sen tilanteen. Heitettiin siinä perus perjantailäpät ja yhtäkkiä oltiin ihan kummallisissa aiheissa. Piti ihan lunttaa, et miten kaikki eteni. Mul oli ollut fyysisesti tän flunssan takia tosi huono olo, ja sit ehkä joku henkinenkin patouma vaikutti. Kiitin mun ystävää siitä, että se oli tullut puhumaan mulle. Siinä sitten pohdittiin, että millasta keskustelun ihmisten välillä tulis olla. Vuorovaikutteista. Monologi ei oo keskustelua. Perus nyt ajauduttiin jossain vaiheessa ihmissuhdeongelmiin ja olin tosi kiitollinen kokemuksien jakamisesta, vaikka me ei sinäänsä toistemme tilannetta analysoitu. Siinä tuumittiin, että suora puhe säästää ja seivaa niin paljon. Ja opettaa. Rehellisyyttä on niin paljon helpompi käsitellä ja sen kanssa on helpompi elää ja jatkaa elämää. Puhuttiin myös hetkien arvostamisesta. Inspiraatiosta. Kohteliaisuuksien vastaanottamisesta, suomalaisille ja mulle niin arasta ja hankalasta aiheesta. Mun ystävä sanoi näin: 

"Koska se toinen on voinu kerätä vaik kuinka kauan rohkeutta sanoakseen jotain ja sit jos se saa vastaukseks jotain ihan sama juttuu niin se voi pahoittaa mielensä". 

Tää suoraan lainattu lause, joka voi siks tuntuu vähän katkonaiselta tai selitystä vaille jäävältä, sai mut miettimään ihan törkeesti asioita. Tilanne oli siis se, että olin kertonut siitä, kuinka vaikeeta mun on välillä ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Oon aina miettinyt, että se on vaan mun ongelma. Nyt ekaa kertaa elämässäni aloin kelaamaan asiaa sanojan näkökulmasta. Jos joku, joka oikeesti tarkottaa sanomaansa ja kerää siihen rohkeutta, teilataan tyyliin vastauksella 'ei, en mä, höpöhöpö' niin se varmaan tuntuu ihan törkeeltä. Kohtuuttomalta ja pahalta. Mä en haluu olla se ihminen, joka aiheuttaa tällasta. Omalla kohdallani on muutosta tulossa tähän asiaan ainakin. Pisti miettiin tosi paljon; arvostakaa itteenne. Pitää olla hyvä olla ittensä kanssa, jotta on hyvä olo olla muidenkin kanssa. Mun niin pitäis muistaa tää itekin. Ihailen karismaattisia ihmisiä. Karisma on musta positiivista. Jengillä, joilla on hyvä flow, on positiivinen meno. Ei negatiivisii jupisijoita sanota karismaattisiks. Karisma on itsensä hyväksymistä ja itsensä kunnioitusta, etenkin meidän suomalaisten pitäis treenaa näitä eikä velloo itsesäälissä. Egoilu on täysin erilaista kuin hyvä itsetunto, sekin pitää pitää mielessä.

Mä voisin jatkaa tän samaisen keskustelun käänteiden parissa vaik kuinka pitkään ja ylistää miehistä ajattelua, mutta haluun kunnioittaa mun ystävän luottamuksellista ja henkilökohtaista puhetta. Tää vaan nyt taas liitty siihen, kuinka kaikella on tarkotus. Tällä keskustelulla oli suuri tarkotus mun elämässä. Se muutti mun ajattelua. Tän tekstin lukeminen ei välttämättä muuta kenenkään ajattelua, voi olla ettei tästä edes saa mitään selvää. Mut sitten kun taas ehkä luen tän joskus ja kelaan blogisiivousta saatan saada saman inspiraation, ilon ja toivon mun elämään. Muistaa kivan hetken. Kirjotan ennenkaikkea itelleni. Se, että kirjotan julkisesti enkä privaattia päiväkirjaa tuo jotain kiksejä tähän kirjottamiseen. Muuten vois mennä semi rumaks koko ajattelu ja sillon en sais kirjottamisestakaan mitään irti. Yleensä täällä itelleen avautuminen helpottaa oloa, vaikka usein tuunkin katumapäälle ja poistelen tekstejä.

Elämässä pitää tehä asioita, joista saa hyvää fiilistä. Kyllä välillä tulee todettua, että enää en tekis samaa uusiks mutta toisaalta en mä oo varma kannattaako katua jos on oikeesti saanu jostain asiasta tai teosta irti jotain huumaavaa onnea. Ihmisen pitäis pyrkiä onnellisuuteen jatkuvasti. Liian moni vaiheilee ja masistelee, jää junnaamaan menneeseen. Mäkin. Yritän kyllä kattoo koko ajan eteenpäin mut oon liian utelias kaikelle tiedolle, että monesti jään ikävään asiaan vellomaan, koska uskottelen itelleni, että haluan saada asian selvitetyks. Paskat mä mitään selvityksiä ees tarviin, haluun vaan tietää kaikki käänteet. Mahdollisesti sen jälkeen vaan vituttaa enemmän. Kaikkea ei tarviikaan saada tietoonsa. Tieto lisää tuskaa. Välillä on hyvä päästää irti. On hyvä lopettaa hyvään fiilikseen, mut kuka nyt sillon haluis lopettaa? Jotenkin omaa sydäntään pitäis kuunnella silti ja olla terveellä tavalla itsekäs. Vaikka on ollut hauskaa niin jos ei nää tulevaisuutta asiassa pitäis jatkaa eteenpäin. Siten palvelee ja säästää itseään ja muita. Päätökset muutoksiin pitää tehdä vakaasti, ei hetken mielijohteesta (niinkuin itse yleensä teen). Pitää olla ajatus messissä siinä mitä tekee, ei ketään voi dumata yhden kerran jälkeen. Kaikki ansaitsee uuden mahdollisuuden, mut sit jos niit mahdollisuuksia alkaa kerääntymään ja hommassa ei edetä pitää ehkä miettiä vapautusta asiasta. Tosi sekavaa, niin mun päässäkin.

Tossa aluks sanoin et tää yleensä menee negatiiviseks jossain vaiheessa. Mul on kauheen helpottunut olo eikä mitään tarvetta negatiivisuudelle sittenkään. Tuntuu et maailma on joskus yksittäisen ihmisen puolella. Siinä vaiheessa, kun alkaa hyväksymään asioita. Siinä vaiheessa, kun odottaa vähiten jotain tapahtuu usein kaikkein suurinta. Mulla ei oo oikeen mitään odotuksia keväälle, oli mut enään ei oo. Josko tää tarkottais, että tuleva kevät ois mun elämäni paras?

Mainittakoon vielä, että olin hipauksen päässä lentojen ostamisesta. Destination London, kevään perinne on pakko toteuttaa matkustelulakosta huolimatta.